IPCC:n raportti kutsuu suruun ja toimintaan



IPCC:n raportti kutsuu suruun ja toimintaan

Se on järkytys. Ympäristöjärkytys, ilmastoshokki. Nimittäin se, miten paljon vaurioita ilmastolle on jo synnytetty ja se, miten valtavasti ihmiskunnan tulisi muuttaa suuntaansa.

Miten näitä tietoja ja tunteita käsitellään? Yritämmekö vain purra hammasta ja keskittyä faktoihin? Vahva näkemykseni on, että meidän tulisi käsitellä myös tunteita. Siihen tulisi yhdessä keksiä keinoja. Miten voisimme uskaltaa kokea tunteitamme?

Yksi tärkeä keino on ilmastonmuutos-tilanteen käsittely suruprosessina. Surussa on kyse menetyksestä, mutta pohjimmiltaan muutoksesta. Kaikki ei muutu taianomaisesti hyväksi, mutta suru voi myös kirkastaa elämää. Toisin sanottuna: Ilmastotyö ei ole pelkkää luopumista, vaan myös mahdollisuus merkityksellisempään elämään.

Surututkija William Worden kiteyttää neljä olennaista tehtävää suruprosesseissa:
- Menetyksen kohtaaminen.
- Menetykseen liittyvien tunteiden kohtaaminen.
- Muuttuneeseen tilanteeseen eli uudenlaiseen ympäristöön sopeutuminen.
- Elämänhalun elpyminen ja uudelleen-kohdistaminen.

Nämä tehtävät eivät välttämättä tapahdu tietyssä järjestyksessä, mutta tietty muutoskaari kulkee menetyksen kohtaamisesta elämänhalun elpymiseen. Monet ovat soveltaneet Elizabeth Kübler-Rossin kuuluisaa viisiosaista surun mallia ilmastosuruun: kieltäminen, suuttumus, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä. On tärkeää huomata, että nämä ovat yleisiä sisältöjä, jotka ilmenevät eri henkilöiden elämässä eri tavoin. Käsittelen tätä tarkemmin kirjassani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017).

Mitä nämä suruprosessin tehtävät voisivat tarkoittaa IPCC:n tuoreen raportin (8.10.2018) vastaanottoon liittyen?

Menetyksen kohtaaminen.
Kyse on tietyn tulevaisuuden menettämisestä, muttei koko tulevaisuuden menettämisestä. Asia on järkyttävä, mutta se voi olla myös elämää selkeyttävä: jotain sellaista, mitä olet ehkä aavistellut, osoittautuukin todeksi. Se on kuin lääkärin lausunto. Se voi auttaa lopettamaan pakenemisen, jota erilaisiin surun lähteisiin usein liittyy. Kun emme haluaisi surra, kiellämme koko surun, mutta se silti kalvaa jossain syvällä. IPCC:n raportti kutsuu myöntämään tosiasiat ja suostumaan muutosprosessiin.

Menetykseen liittyvien tunteiden kohtaaminen.
Olisi tärkeää pystyä yhdessä sanoittamaan asioita, joita olemme menettäneet ja joita tulemme menettämään. On ikävää luopua monista niistä asioista, joista ilmastopäästöjen vuoksi on kyettävä suuressa määrin luopumaan. Olisihan se ihanaa, jos voisimme vain jatkuvasti lentää kaukomaille ja ostaa jatkuvasti uusia kivoja tavaroita. Mutta se ei vain enää ole mahdollista, jos haluamme yhtään olla vastuullisia.

Kun ilmaisemme yhdessä surua ja pettymystä näistä luopumisista, se vapauttaa energiaa ja mahdollistaa yhteisen vahvistumisen. Yhdessä on helpompi luopua asioista ja samalla miettiä, mitkä ovat rakentavia uusia tapoja, joiden kautta voimme saada samanlaisia mutta kestävämpiä asioita. Kotimaanmatkailu ja junamatkailu voivat korvata monet lentomatkailun tuomat ilot. Tavaroiden sijaan suurempaa iloa voi löytää yhdessä olemisesta ja tekemisestä.

Osa menetykseen liittyvistä tunteista on vielä äsken kuvattuja vaikeampia. Me joudumme luopumaan siitä kuvitelmasta, että tulevaisuus olisi helpompi. Se on uhkaavaa ja pelottavaa. Mutta tässäkin asiassa uhkien kohtaaminen lopulta auttaa. Tällä hetkellä tulevaisuuteen liittyvät pelot ilmenevät usein epämääräisenä mutta vaikeana ahdistuneisuutena. Kun yhdessä tunnustamme ja määrittelemme, mitä oikeastaan pelkäämme, tilanne itse asiassa helpottuu. Ääneen lausutuista peloista voi puhua ja niihin liittyen voi alkaa tehdä töitä: esimerkiksi rakentaa kestävämpää ruokaturvaa, jotta pelko lastenlasten nälänhädästä aidosti lievittyy.

Muuttuneeseen tilanteeseen eli uudenlaiseen ympäristöön sopeutuminen.
Maailma ei ole entisensä. Surun aihe on muuttanut suhtautumistamme maailmaan. Suruprosessissa yritetään jotenkin oppia elämään surunjälkeisessä todellisuudessa. IPCC:n raportin osoittamassa tilanteessa tämä merkitsee lämpenemisen muuttamaa maailmaa.

Suomessa ympäristö on jo erilainen, kuten tilastollisesti lisääntyneet äärisäät osoittavat. Mutta muutoksia tulee lisää sekä sosiaalisessa että luonnonympäristössä. Sopeutumista tarvitaan monin tavoin. Mitä nopeammin pystymme yhdessä varautumaan ja reagoimaan muutoksiin, sitä paremmin selviämme. Vaikeuksia on ja tulee, mutta niiden edessä ei pidä lähtökohtaisesti luovuttaa. Olennaista on, ettemme sulje muuttunutta tilannetta pois, vaan uskallamme asettua ja kasvaa osaksi uudenlaista ympäristöä.

Elämänhalun elpyminen ja uudelleen-kohdistaminen.
Suru vaatii aikansa ja paikkansa. Jos onnistumme kohtaamaan surun ja antamaan sen virrata, eräänä päivänä huomaamme, että elämänhalumme on elpynyt. Surun lähde ei ole poissa. Elämä ei palaa täysin ennalleen, aivan kuten se ei palaa esimerkiksi läheisen kuoltua tai vakavan sairauden ilmettyä. Mutta voimme oppia elämään surunjälkeistä elämää, jonka puitteissa voi kokea myös vahvaa iloa.

Suru asettaa elämän asiat tärkeysjärjestykseen. Arkisina pidetyt asiat, kuten toisten seura ja lähiympäristöissä liikkuminen, nousevat arvoonsa. Vähitellen elämänilo vahvistuu ja nousee ehkä uudenlaisista, pienistä-suurista asioista: läheisen olennon katseesta, yksinkertaisesta mutta eettisestä ateriasta, yhteisestä työstä paikkakunnan parhaaksi.

Mitä käytännössä voi tehdä? Erilaisia hyödyllisiä listoja on julkaistu siitä, mitä itse kukin voi tehdä. Aivan olennaista on osallistua rakenteelliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Suomessa emme voi päättää kaikesta, mutta voimme tehdä osamme ja näyttää maailmalle esimerkkiä. Kyse on kansallisen ylpeytemme hyvänlaisesta uudelleen-löytämisestä.

Tunteiden käsittelytavoista on myös julkaistu vinkkejä (omat 10 suositustani täällä). Tunteita voi lisäksi käsitellä toiminnan yhteydessä. Helsingissä voi esimerkiksi osallistua perjantaiaamuisin Istumme Gretan kanssa -tapahtumiin eduskuntatalon portailla ja suureen ilmastomarssiin lauantaina 20.10. Yhteiset kokoontumiset mahdollistavat jakamista. Toisten kanssa yhdessä oleminen helpottaa tunnekuormia. Se edesauttaa tunteiden energian rakentavaa kanavoimista väkivallattomaan vaikuttamiseen.

”Terveessä suruprosessissa voi esiintyä vihan tunteita, mutta ne jalostuvat kestäväksi toiminnaksi ja elämäntavaksi. Vihalla karkaistu ja kyynelten vedellä puhdistettu toivo on entistä sitkeämpi toivo. Se ei enää vihaa silmittömästi, se ei kokonaan masennu eikä pelkästään itke, mutta se uskaltaa tuntea. Kyyneleet ja herkkyys ovat maailmaa muuttava voima.”
- Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo, luku 41, Ympäristösuruun uskaltautuminen

Panu Pihkala 10.10.2018

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

10 suositusta ympäristöahdistuneelle

Miten puhua lapselle ilmastonmuutoksesta?

Vinkkejä ilmastotunteiden käsittelyyn