IPCC:n raportti kutsuu suruun ja toimintaan
IPCC:n raportti kutsuu suruun ja toimintaan
Se on järkytys. Ympäristöjärkytys, ilmastoshokki. Nimittäin
se, miten paljon vaurioita ilmastolle on jo synnytetty ja se, miten valtavasti
ihmiskunnan tulisi muuttaa suuntaansa.
Miten näitä tietoja ja tunteita käsitellään? Yritämmekö
vain purra hammasta ja keskittyä faktoihin? Vahva näkemykseni on, että meidän
tulisi käsitellä myös tunteita. Siihen tulisi yhdessä keksiä keinoja. Miten
voisimme uskaltaa kokea tunteitamme?
Yksi tärkeä keino on ilmastonmuutos-tilanteen käsittely
suruprosessina. Surussa on kyse menetyksestä, mutta pohjimmiltaan muutoksesta.
Kaikki ei muutu taianomaisesti hyväksi, mutta suru voi myös kirkastaa elämää. Toisin
sanottuna: Ilmastotyö ei ole pelkkää luopumista, vaan myös mahdollisuus
merkityksellisempään elämään.
Surututkija William Worden kiteyttää neljä olennaista
tehtävää suruprosesseissa:
- Menetyksen kohtaaminen.
- Menetykseen liittyvien tunteiden kohtaaminen.
- Muuttuneeseen tilanteeseen eli uudenlaiseen ympäristöön
sopeutuminen.
- Elämänhalun elpyminen ja uudelleen-kohdistaminen.
Nämä tehtävät eivät välttämättä tapahdu tietyssä
järjestyksessä, mutta tietty muutoskaari kulkee menetyksen kohtaamisesta
elämänhalun elpymiseen. Monet ovat soveltaneet Elizabeth Kübler-Rossin kuuluisaa
viisiosaista surun mallia ilmastosuruun: kieltäminen, suuttumus, kaupankäynti,
masennus ja hyväksyntä. On tärkeää huomata, että nämä ovat yleisiä sisältöjä,
jotka ilmenevät eri henkilöiden elämässä eri tavoin. Käsittelen tätä tarkemmin
kirjassani Päin helvettiä?
Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017).
Mitä nämä suruprosessin tehtävät voisivat tarkoittaa
IPCC:n tuoreen raportin (8.10.2018) vastaanottoon liittyen?
Menetyksen kohtaaminen.
Kyse on tietyn tulevaisuuden menettämisestä, muttei koko
tulevaisuuden menettämisestä. Asia on järkyttävä, mutta se voi olla myös elämää
selkeyttävä: jotain sellaista, mitä olet ehkä aavistellut, osoittautuukin
todeksi. Se on kuin lääkärin lausunto. Se voi auttaa lopettamaan pakenemisen,
jota erilaisiin surun lähteisiin usein liittyy. Kun emme haluaisi surra,
kiellämme koko surun, mutta se silti kalvaa jossain syvällä. IPCC:n raportti
kutsuu myöntämään tosiasiat ja suostumaan muutosprosessiin.
Menetykseen liittyvien tunteiden kohtaaminen.
Olisi tärkeää pystyä yhdessä sanoittamaan asioita, joita
olemme menettäneet ja joita tulemme menettämään. On ikävää luopua monista
niistä asioista, joista ilmastopäästöjen vuoksi on kyettävä suuressa määrin
luopumaan. Olisihan se ihanaa, jos voisimme vain jatkuvasti lentää kaukomaille
ja ostaa jatkuvasti uusia kivoja tavaroita. Mutta se ei vain enää ole
mahdollista, jos haluamme yhtään olla vastuullisia.
Kun ilmaisemme yhdessä surua ja pettymystä näistä
luopumisista, se vapauttaa energiaa ja mahdollistaa yhteisen vahvistumisen.
Yhdessä on helpompi luopua asioista ja samalla miettiä, mitkä ovat rakentavia uusia
tapoja, joiden kautta voimme saada samanlaisia mutta kestävämpiä asioita.
Kotimaanmatkailu ja junamatkailu voivat korvata monet lentomatkailun tuomat
ilot. Tavaroiden sijaan suurempaa iloa voi löytää yhdessä olemisesta ja
tekemisestä.
Osa menetykseen liittyvistä tunteista on vielä äsken
kuvattuja vaikeampia. Me joudumme luopumaan siitä kuvitelmasta, että
tulevaisuus olisi helpompi. Se on uhkaavaa ja pelottavaa. Mutta tässäkin
asiassa uhkien kohtaaminen lopulta auttaa. Tällä hetkellä tulevaisuuteen
liittyvät pelot ilmenevät usein epämääräisenä mutta vaikeana ahdistuneisuutena.
Kun yhdessä tunnustamme ja määrittelemme, mitä oikeastaan pelkäämme, tilanne
itse asiassa helpottuu. Ääneen lausutuista peloista voi puhua ja niihin
liittyen voi alkaa tehdä töitä: esimerkiksi rakentaa kestävämpää ruokaturvaa,
jotta pelko lastenlasten nälänhädästä aidosti lievittyy.
Muuttuneeseen tilanteeseen eli uudenlaiseen
ympäristöön sopeutuminen.
Maailma ei ole entisensä. Surun aihe on muuttanut suhtautumistamme
maailmaan. Suruprosessissa yritetään jotenkin oppia elämään surunjälkeisessä
todellisuudessa. IPCC:n raportin osoittamassa tilanteessa tämä merkitsee
lämpenemisen muuttamaa maailmaa.
Suomessa ympäristö on jo erilainen, kuten tilastollisesti
lisääntyneet äärisäät osoittavat. Mutta muutoksia tulee lisää sekä
sosiaalisessa että luonnonympäristössä. Sopeutumista tarvitaan monin tavoin.
Mitä nopeammin pystymme yhdessä varautumaan ja reagoimaan muutoksiin, sitä paremmin
selviämme. Vaikeuksia on ja tulee, mutta niiden edessä ei pidä lähtökohtaisesti
luovuttaa. Olennaista on, ettemme sulje muuttunutta tilannetta pois, vaan
uskallamme asettua ja kasvaa osaksi uudenlaista ympäristöä.
Elämänhalun elpyminen ja
uudelleen-kohdistaminen.
Suru vaatii aikansa ja paikkansa. Jos onnistumme
kohtaamaan surun ja antamaan sen virrata, eräänä päivänä huomaamme, että
elämänhalumme on elpynyt. Surun lähde ei ole poissa. Elämä ei palaa täysin
ennalleen, aivan kuten se ei palaa esimerkiksi läheisen kuoltua tai vakavan
sairauden ilmettyä. Mutta voimme oppia elämään surunjälkeistä elämää, jonka
puitteissa voi kokea myös vahvaa iloa.
Suru asettaa elämän asiat tärkeysjärjestykseen. Arkisina
pidetyt asiat, kuten toisten seura ja lähiympäristöissä liikkuminen, nousevat
arvoonsa. Vähitellen elämänilo vahvistuu ja nousee ehkä uudenlaisista, pienistä-suurista
asioista: läheisen olennon katseesta, yksinkertaisesta mutta eettisestä
ateriasta, yhteisestä työstä paikkakunnan parhaaksi.
Mitä käytännössä voi tehdä? Erilaisia hyödyllisiä listoja
on julkaistu siitä, mitä itse kukin voi tehdä. Aivan olennaista on osallistua
rakenteelliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Suomessa emme voi päättää
kaikesta, mutta voimme tehdä osamme ja näyttää maailmalle esimerkkiä. Kyse on
kansallisen ylpeytemme hyvänlaisesta uudelleen-löytämisestä.
Tunteiden käsittelytavoista on myös julkaistu vinkkejä (omat 10 suositustani täällä). Tunteita
voi lisäksi käsitellä toiminnan yhteydessä. Helsingissä voi esimerkiksi
osallistua perjantaiaamuisin Istumme Gretan kanssa -tapahtumiin eduskuntatalon
portailla ja
suureen ilmastomarssiin lauantaina 20.10. Yhteiset kokoontumiset
mahdollistavat jakamista. Toisten kanssa yhdessä oleminen helpottaa tunnekuormia.
Se edesauttaa tunteiden energian rakentavaa kanavoimista väkivallattomaan vaikuttamiseen.
”Terveessä suruprosessissa voi esiintyä vihan tunteita,
mutta ne jalostuvat kestäväksi toiminnaksi ja elämäntavaksi. Vihalla karkaistu
ja kyynelten vedellä puhdistettu toivo on entistä sitkeämpi toivo. Se ei enää
vihaa silmittömästi, se ei kokonaan masennu eikä pelkästään itke, mutta se
uskaltaa tuntea. Kyyneleet ja herkkyys ovat maailmaa muuttava voima.”
- Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo, luku 41,
Ympäristösuruun uskaltautuminen
Panu Pihkala 10.10.2018
Kommentit
Lähetä kommentti