Ilmastoahdistus ja tuore kysely

STT julkaisi 12.3. uutisen ilmastokyselystä, jonka energiayhtiö Loiste oli tuottanut Taloustutkimuksen kautta. Myös minua haastateltiin STT:n uutiseen. Esitän tässä blogissa muutaman tarkemman huomion. Kooste kyselyn tuloksista löytyy tästä linkistä. Viittaan kirjoituksessani koosteen dioihin.

Kysely oli yksi ensimmäisistä, joissa kysyttiin suoraan ahdistuksen ja syyllisyyden määrää (diat 7-9). Tulokset ovat kiinnostavia, mutta paljon jää myös avoimeksi.

Ihmisryhmät, joiden parissa ahdistusta esiintyy erityisen paljon, vastaavat suurelta osin kansainvälisen tutkimuksen tuloksia (esim. Searle & Gow 2010). Kotona olevien vanhempien ahdistuneisuutta kasvattaa mitä ilmeisimmin huoli lasten tulevaisuudesta. Suomessa Ilmastovanhemmat ry. on nostanut ansiokkaasti esiin ilmastonmuutoksen aiheuttamaa psyykkistä kuormitusta.

STT:n uutiseen päätyi kommenttini siitä, että yrittäjien ja johtavassa asemassa olevien piirtyminen esiin on hivenen uutta. Vaikuttaa siltä, että ilmastonmuutos on todella tullut lähelle näitä ammattiryhmiä. Asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että näihin ihmisryhmiin kuuluu paljon korkeakoulutettuja ihmisiä, jotka ymmärtävät ilmastotieteen tulosten uhkaavuuden. Ilmastonmuutoksen vähättely on vaikeampaa, jos henkilö ymmärtää tiedeyhteisön toimintaa.

Asteikolla yhdestä viiteen ahdistuksen keskiarvoiseksi määräksi saatiin kyselyssä 2,20/5 (dia 7). Erittäin paljon tai melko paljon ahdistusta koki 17% vastaajista. Dioissa 6 ja 11 mainitut avoimet kommentit, jotka ovat tietysti koosteen tekijöiden valikoimia, nostavat esiin monia ilmastoahdistukseen olennaisesti liittyviä seikkoja: pelkoa tulevaisuuden suhteen, ristiriitaisuutta yksilön ja yhteiskunnallisten toimijoiden vastuunjaon välillä, kiireellisyyden ja hädän tuntua sekä huolta lasten puolesta.

Kyselystä käy siis ilmi, että ahdistusta on. Pienemmät kyselyt, joita on tehty erityisryhmille, kuten opiskelijoille, ovat antaneet huomattavasti korkeampia ahdistuneisuuslukuja (nämä kyselyt eivät valitettavasti vielä ole varsinaisen tieteellisen tutkimuksen aineistona).

Jäin pohtimaan sitä, mitkä olivat kyselyn tarkat sanamuodot asian suhteen. Huolta kysyttäessä 67% vastaajista kertoi olevansa erittäin tai melko huolissaan (dia 5). Tämä herättää kysymyksen huolen ja ahdistuksen suhteesta, mikä voidaan ymmärtää monella tavalla.

Voisiko olla niin, että osa ihmisistä ei halua luokitella itseään ”ahdistuneeksi”, vaikka kokeekin merkittävän suurta huolta (ja käytännössä sellaisia oireita, jotka on mahdollista luokitella lieviksi ympäristöahdistuksen oireiksi)? Olen kohdannut ihmisiä, jotka välttelevät ahdistuneeksi määrittymistä, koska pitävät sitä leimaavana, stigmatisoivana määreenä. (Vrt. erään opettajan, Sanni Virtasen, kertomus omasta prosessistaan sen suhteen, myöntääkö olevansa ympäristöahdistunut vai ei).

On myös mahdollista ja jopa todennäköistä, että ilmastoahdistuksesta on muodostunut käsite, joka on hyväksytty tietyissä ihmisryhmissä ja toisissa ei. Internetkeskusteluissa olen törmännyt mielipiteisiin, joiden mukaan ilmastoahdistus on ”vihreiden keksimä käsite vaalityötä varten”. Jos ilmastoahdistus (ja ympäristöahdistus) muodostuu identiteettipoliittiseksi termiksi, on todennäköistä se, että osa ihmisistä ei halua kutsua kokemuksiaan tällä nimellä.

Lapsettomuus ilmastoahdistuksen vuoksi on kyselyssä esiin noussut teema, joka on herättänyt paljon huomiota asian uutisoinnissa. Teema on tärkeä ja vaikea. Sitä käsiteltiin esimerkiksi 6.4.2018 YLE Perjantai -televisio-ohjelmassa, jossa itsekin olin mukana. Pidän kolmea asiaa olennaisena:

1) on tarpeen osoittaa ymmärrystä ja tukea heitä kohtaan, jotka empivät lasten saamisen yrittämistä, koska maailman tila ja tulevaisuus huolettaa.

2) lapsikysymyksen erityisyys tulisi tunnistaa: kyse on eri luokan valinnasta kuin muut hiilijalanjälkeen liittyvät valinnat

3) lasten saamisen haluun liittyy lukuisia tekijöitä, joiden tarkka arviointi on vaikeaa niin ihmisille itselleen kuin myös psykologian ammattilaisille (jollainen en itse ole).
En ole vielä saanut käsiini tuoretta kirjaa Aikuisten perhe, jossa aihetta pohditaan eri näkökulmista (ja johon itsekin annoin haastattelun).

Vastuun jakautumisen kysymys vaatii huomiota, kuten myös ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen toi esiin kyselyn suhteen (diat 18-19). Pidän itsekin ongelmallisena sitä, että tavallisille ihmisille sälytetään enemmän vastuuta kuin eduskunnalle, EU:lle tai yrityksille (dia 19). Olisi tärkeää kysyä ja erotella kaksi asiaa: kenellä kaikilla on vastuu ja kenellä erityisesti on vastuu. On hienoa, että tavalliset ihmiset tunnistavat vastuunsa ja mahdollisuutensa. Mutta pääpainon tulisi olla rakenteellisessa muutoksessa.

Kyselytutkimuksiin liittyy monia piirteitä, joita kyselymetodien asiantuntijat (jollainen en myöskään itse ole) osaavat paremmin kommentoida. ”Parhain päin” vastaaminen on yleisinhimillistä, mutta myös muita ilmiöitä todennäköisesti esiintyy. Kiinnostavaa olisi tietää tarkemmin esimerkiksi se, mitä ”käyttäytymisen muuttaminen hieman” (dia 12) tarkalleen tarkoittaa. Toivottavasti tämä tärkeä kysely herättää jatkokeskustelua ja lisää tutkimusta.