Galleria K: Helmikuun muistotilaisuus
Tikkurilassa on tarjolla 4.3. asti harvinainen mahdollisuus hiljentyä biofilian ja biofobian äärelle.
Taiteilija ja ympäristökasvattaja Marika Tomu Kaipainen on koonnut erikoislaatuisen näyttelyn. Valoisa tila jakautuu kahtia. Vasemmalla palaa muistokynttilä potkukelkan luona ja valkoinen vana vie muistotilaisuuden pöydän luo. Oikealla seinällä katsovat omaiset: erilaiset eläimet.
Kuka on kuollut? Eteläsuomalainen talvi? Luonto tai osa siitä?
Valokuvissakin on väkevästi läsnä sekä elämä että kuolema. Kristo Muurimaan valokuvasta katsovat kuolevan nisäkkään kaihoisat silmät: sika on jätetty kitumaan.
Näyttely ei kuitenkaan herätä vain biofobiaa, pelkoa ja kammoa joka saa kääntämään pään poispäin luonnosta, vaan myös biofiliaa, rakkautta elollista kohtaan. Suru ja kiukku voivat olla elämää palvelevia voimia, jotka saavat etsimään yhdessä muutosta. Monet ovat ryhtyneet puolustamaan eläinten oikeuksia nähtyään Muurimaan kuvia. Myös Esa Ringbomin valokuvissa on esimerkkejä ihmisen ja muiden lajien rauhaisammasta yhteiselosta.
Näyttelyssä on paljon teemoja, joita käsittelen kirjassani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017). Biofilian ja biofobian suhde, muistotilaisuuksien tarve, ympäristösurun käsittelyn tärkeys… Talveen liittyvää surua kannattaa käydä läpi, sillä se johtaa arvostamaan näitä ohikiitäviä talvisia päiviä.
Olin iloinen näyttelystä ja myös kutsusta paneelikeskusteluun (15.2.). Näyttelyssä on vielä toinen keskustelu, la 3.3., jolloin paikalla toimittaja-kirjailija Pasi Toiviainen ja geologi Maija Heikkilä.
Kannattaa käydä muistotilaisuudessa, kun kerran mahdollisuus tarjotaan. Se lopulta helpottaa.
Taiteilija ja ympäristökasvattaja Marika Tomu Kaipainen on koonnut erikoislaatuisen näyttelyn. Valoisa tila jakautuu kahtia. Vasemmalla palaa muistokynttilä potkukelkan luona ja valkoinen vana vie muistotilaisuuden pöydän luo. Oikealla seinällä katsovat omaiset: erilaiset eläimet.
Kuka on kuollut? Eteläsuomalainen talvi? Luonto tai osa siitä?
Valokuvissakin on väkevästi läsnä sekä elämä että kuolema. Kristo Muurimaan valokuvasta katsovat kuolevan nisäkkään kaihoisat silmät: sika on jätetty kitumaan.
Näyttely ei kuitenkaan herätä vain biofobiaa, pelkoa ja kammoa joka saa kääntämään pään poispäin luonnosta, vaan myös biofiliaa, rakkautta elollista kohtaan. Suru ja kiukku voivat olla elämää palvelevia voimia, jotka saavat etsimään yhdessä muutosta. Monet ovat ryhtyneet puolustamaan eläinten oikeuksia nähtyään Muurimaan kuvia. Myös Esa Ringbomin valokuvissa on esimerkkejä ihmisen ja muiden lajien rauhaisammasta yhteiselosta.
Näyttelyssä on paljon teemoja, joita käsittelen kirjassani Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017). Biofilian ja biofobian suhde, muistotilaisuuksien tarve, ympäristösurun käsittelyn tärkeys… Talveen liittyvää surua kannattaa käydä läpi, sillä se johtaa arvostamaan näitä ohikiitäviä talvisia päiviä.
Olin iloinen näyttelystä ja myös kutsusta paneelikeskusteluun (15.2.). Näyttelyssä on vielä toinen keskustelu, la 3.3., jolloin paikalla toimittaja-kirjailija Pasi Toiviainen ja geologi Maija Heikkilä.
Kannattaa käydä muistotilaisuudessa, kun kerran mahdollisuus tarjotaan. Se lopulta helpottaa.
Kommentit
Lähetä kommentti