Ympäristöahdistus ja toivo

(kuva: IHME Contemporary Art Festival) Ötököillä ja ympäristöahdistuksella on vaikuttavia yhteyksiä. Toukokuun IHME-nykytaidefestivaalit antoivat aihetta pohtia asiaa tarkemmin. Uusimmassa Voima-lehdessä on kirjoitukseni ”Hyönteiskammo ympäristöahdistuksen muotona” (Voima 7/2018, s.40). Siinä käsittelen etenkin punkkeja ja niistä tehtyjä lööppejä. Punkit ovat vaaraksi, mutta ilmiössä yhdistyy monta ulottuvuutta. Iltapäivälehdet myyvät itseään pelolla. Syvemmällä tasolla on kyse siitä, että ilmastonmuutoksen myötä leviävät punkit ovat myös laajemman ympäristöahdistuksen esiinkutsujia. Mutta lukekaa siitä teemasta lisää Voimasta. Olen iloinen tuohon lehteen osallistumisesta, sillä Voima on tehnyt vuosikausia erittäin ansiokasta vastakulttuurista tiedonvälitystä Suomessa. Tässä blogissa kirjoitan lisää IHME-festivaalien työpajasta ja sen herättämistä ajatuksista. Vantaalla elää erikoinen olento: halavasepikkä-kuoriainen. Vilkkaan asutuksen reunoilta löytyy kosteikkoja, joissa

Surffausta Oulujärvellä, teatteria metsässä keskellä yötä, asiantuntijat iltanuotiolla. Ärjän taidefestarit on kokemus, jota ei ole helppo tiivistää. Ärjän taidefestarit olivat melkoinen voimannäyte kainuulaiselta Vaara-kollektiivilta . Vaatii viitseliäisyyttä ja luovuutta, jotta yli sata ihmistä saadaan kokoontumaan saarelle keskellä Oulujärveä . Ohjelman monipuolisuus herätti kunnioitusta. Taidokasta musiikkia ja teatteria. Keskusteluja asiantuntijoiden kesken ja satunnaisissa kohtaamisissa. Leirintäalue ja hiekkarannat. Muutama rituaali ja yön yli kestävä esitys, johon uppoutuu.  Kokemuksena Ärjä on niin monitahoinen, että en edes yritä antaa tässä kokonaisarviota. Syksyllä Elonkehä-lehdessä Isla Rasinkangas kirjoittaa laajemmin festareista. Tyydyn kolmeen tuokiokuvaan. 1. Itse saari Ärjänsaari on helmi, jonka simpukka on avautumassa. Olen kiertänyt jo pitkään Suomen luontopaikkoja, mutta tämä on yksi vaikuttavimmista. Noin viiden kilometrin mittainen saari on suuri hiekk

Tikkurilassa on tarjolla 4.3. asti harvinainen mahdollisuus hiljentyä biofilian ja biofobian äärelle. Taiteilija ja ympäristökasvattaja Marika Tomu Kaipainen on koonnut erikoislaatuisen näyttelyn . Valoisa tila jakautuu kahtia. Vasemmalla palaa muistokynttilä potkukelkan luona ja valkoinen vana vie muistotilaisuuden pöydän luo. Oikealla seinällä katsovat omaiset: erilaiset eläimet. Kuka on kuollut? Eteläsuomalainen talvi? Luonto tai osa siitä? Valokuvissakin on väkevästi läsnä sekä elämä että kuolema. Kristo Muurimaan valokuvasta katsovat kuolevan nisäkkään kaihoisat silmät: sika on jätetty kitumaan. Näyttely ei kuitenkaan herätä vain biofobiaa, pelkoa ja kammoa joka saa kääntämään pään poispäin luonnosta, vaan myös biofiliaa, rakkautta elollista kohtaan. Suru ja kiukku voivat olla elämää palvelevia voimia, jotka saavat etsimään yhdessä muutosta. Monet ovat ryhtyneet puolustamaan eläinten oikeuksia nähtyään Muurimaan kuvia. Myös Esa Ringbomin valokuvissa on esimerkkejä ihmisen j