Helsingin keskusta 25.4.: Nick Cave ja Elokapina

 

Nick Caven keikalla 25.6.24 ja vieressä olevalla mielenosoituksella oli yhteys.

 

Kävin itsekin osoittamassa mieltä kunnianhimoisemman ympäristöpolitiikan puolesta. Sieltä lipesin keskiluokkaisesti musiikkitaloa kohti keikalle, jonne vanha kunnon Teemu oli saanut hankittua liput. Cave soitti yhdessä Radioheadin basisti Colin Greenwoodin kanssa ja oli pääasiassa harvinaisen hyväntuulinen. Se ei estänyt sisällyttämästä konserttiin erittäin syvällekäyviä kappaleita ja tunnelmia.

 

Niistä itselleni raastavin ja vaikuttavin oli kahden kappaleen jakso: Sad Waters (1986) ja O Children (2004). Jälkimmäistä olen joskus viime vuosina kuunnellut silloin kun on pitänyt kokemuksellisesti purkaa maailman lasten tulevaisuuteen liittyvää huolta ja surua. Nyt Cave itsekin liitti kappaleen esipuheessaan juuri siihen: maailman nykytilaan ja aikuisten kyvyttömyyteen suojella lapsia sekä heidän tulevaisuuttaan. Hän kertoi kirjoittaneensa kappaletta katsellessaan omien lasten leikkivän. (Aivan oman sävynsä asiaan tuo tietysti myös Caven oma myöhempi perhetragedia ja peräti kahden lapsen menettäminen.)

 

”Forgive us now for what we've done

It started out as a bit of fun

Here, take these before we run away

The keys to the gulag

- -

Oh, children

We have the answer to all your fears

It's short, it's simple, it's crystal-clear

It's roundabout and it's somewhere here

Lost amongst our winnings…”

(O Children, © Nick Cave & the Bad Seeds)

 

Ulkona eräs iso risteys, ei aivan roundabout, pysähtyi osittain hetkeksi; mutta pääasiassa trafiikki jatkuu.

 

Töihin liittyen tilasin juuri ansiokkaan kirjakauppias-ystäväni divarista (Lukuhetki) Lydia Milletin Lasten Raamattu -teoksen, joka jatkaa samasta teemasta. Mutta palaan Caveen.

 

Sad Waters -kappale nimittäin oli taitavasti sijoitettu juuri ennen O Children –kappaletta, ja sen lyriikka perustuu veteen kahlaavan nuoren (lapsen?) katseluun. Laulu on monitulkintainen, ja tarjoaa mahdollisuuden kuulla siinä joko aikuisen ja lapsen kohtaaminen, nuori rakkaus tai jotain vielä vertauskuvallisempaa.

 

“Down the road I look and there runs Mary

Hair of gold and lips like cherries

We go down to the river where the willows weep…

 

Forever a hostage of your child's world.

- -

Mary in the shallows laughing

Over where the carp dart

Spooked by the new shadows that she cast

Across these sad waters and across my heart.”

(Sad Waters, © Nick Cave & the Bad Seeds)

 

Muutaman vuoden takaisella Idiot Prayer -livelevyllä on kappaleesta samankaltainen pianoversio, jollaisen Cave nyt esitti. Eri tulkintojen joukosta liitän tämän nyt lapsi/nuori-aiheeseen. (Kivinokalla Veden tuntuVedentuntu –esitys vie muuten tänä kesänä vesisuhteeseen.)

 

Leikkivän lapsen katselu on jotain niin syvää, että sitä ovat lukuisat kirjoittajat historiassa koettaneet kirjata. En edes yritä. Kun itse kirjoitin lastenhoidon ohessa  Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo -kirjaani (2017), olin sykähtynyt William Wordsworthin klassisesta runosta aiheeseen liittyen: Ode: Intimations of immortality from recollectons of early childhood (1804). Kirja päättyykin viittaukseen siihen, vaikken lopulta sisällyttänyt pidempää suomennosta.

 

Veteen kahlaava lapsi langettaa uusia varjoja aikuisen sydämeen (Sad Waters). Mutta lapsen pitää antaa nauraa, ja myös sisäisen lapsen iloita, kaiken murheen keskellä. Puheenvuoro siis Wordsworthille, maailman hulluuden ja kauneuden keskeltä:

 

“The innocent brightness of a new-born Day

                      Is lovely yet;

The Clouds that gather round the setting sun

Do take a sober colouring from an eye

That hath kept watch o'er man's mortality;

Another race hath been, and other palms are won.

Thanks to the human heart by which we live,

Thanks to its tenderness, its joys, and fears,

To me the meanest flower that blows can give

Thoughts that do often lie too deep for tears.”

(Wordsworth, Ode)

P.S. Tekstiä läheltä liippavia kappaleita:

Nick Cave & Bad Seeds: Easy Money

Ursus Factory: Pinkki pilvi